Kello lyö armotonta tahtiaan pukuhuoneen seinällä, viisarien raksutus hukkuu hiuslakan suhinaan ja korkokenkien hermostuneeseen kopinaan. Täällä, Maltan betonisten toimistokompleksien uumenissa, kaukana pohjolan räntäsateista, alkaa minun arkeni juuri silloin, kun normaali ihminen vetää peittoa korvilleen. Ilmassa leijuu omituinen cocktail, johon yhdistyy halpaa automaattikahvia, kallista parfyymiä ja sähköistä jännitystä.

Katson peiliin, mutta en näe siellä enää sitä tavallista tyttöä, joka kävi aiemmin päivällä ruokakaupassa verkkareissa ostamassa nuudeleita. Peilistä tuijottaa takaisin täysiverinen jakaja, yhtiön tarkkaan määrittelemä tuote, jonka hymy on hiottu timanttiseksi ja univormu istuu päälle kuin toinen iho, joskin hieman liian kireä sellainen.

Tämä on muodonmuutosleikkiä parhaimmillaan. Meikkaus ei ole täällä vain ehostamista, se on sotamaalauksen vetämistä kasvoille. Luomivärin on oltava tummempaa, huulipunan kirkkaampaa ja poskipunan erottuvampaa, sillä studiovalot syövät armotta puolet väreistä.

Samalla kun kiinnitän tekoripsiä, jotka tuntuvat painavan luomilla kuin pienet lyijypainot, kuuntelen kollegoiden monikielistä sorinaa. Virolaiset, ruotsalaiset, italialaiset ja suomalaiset jaamme tämän saman pienen tilan, tämän ahtaan takahuoneen, jossa valmistaudutaan astumaan parrasvaloihin. Joku valittaa kipeistä jaloistaan, toinen esittelee Tinder-matchiaan, mutta ilmassa on yhteinen ymmärrys siitä, kun ovi aukeaa, omat murheet jäävät tähän huoneeseen.

Ulkopuolella voi olla helleaalto tai myrsky, mutta minun maailmassani sää on aina sama: steriili, kontrolloitu ja ikuinen yö. Vedän syvään henkeä, suoristan mekon helman ja tarkistan vielä kerran hampaat, ettei etuhampaissa ole luojan kiitos huulipunaa. On aika jättää inhimillisyys narikkaan ja muuttua siksi virheettömäksi jakajaksi, jota tuhannet silmäparit tuijottavat ruutujen takaa.

Sydän lyö pari ylimääräistä kertaa, ei enää jännityksestä, vaan puhtaasta rutiininomaisesta adrenaliinista. Kuiskaan itselleni viimeiset tsemppaukset ja astun käytävään, joka johtaa kohti studion raskaita ja äänieristettyjä ovia. Tänä yönä olen kuningatar, vaikka vain neljän tunnin työvuoron ajan.

Studion kylmä syli ja loputtomien spottivalojen sokeuttava hohde

Ensimmäinen vasten kasvoja iskevä asia on studion jäätävä kylmyys. Se ei ole raikasta pakkasta, vaan koneellista, kuivaa ja armotonta viileyttä. Ilmastointi huutaa täysillä, ei meidän ihmisten mukavuuden vuoksi, vaan jotta ne sadat tietokoneet, palvelimet ja huipputarkat kamerat eivät ylikuumenisi.

Me jakajat olemme tässä ekosysteemissä vain välttämättömiä biologisia komponentteja, joiden on kestettävä olosuhteet hymy huulilla. Ihoni menee kananlihalle silkkisen mekon alla, mutta tiedän kokemuksesta tärinän loppuvan heti, kun punainen valo syttyy. Se on kehon suojamekanismi, jolloin fokus siirtyy kylmyydestä suoritukseen.

Astelen kohti omaa Blackjack-pöytää studiossa, joka on kuin futuristinen labyrintti tai jättimäinen akvaario. Joka puolella on kameroita, johdot kiemurtelevat lattialla kuin käärmeet, joiden ohella spottivalot ovat ihan oma lukunsa. Ne on suunnattu suoraan meihin, armottoman kirkkaina, luoden illuusion glamourista samalla kun ne sokaisevat meidät täysin. En näe kameran takaa mitään, vain valkoista valoa ja kameran mustan linssin. Se on erikoinen tunne, jossa olen täysin yksin ja samalla tuhansien ihmisten ruuduilla.

Pöydän ääressä kaikki aistit terävöityvät. Vihreä huopa tuntuu sormenpäissä karhealta mutta tutulta. Korttikenkä on ladattu ja pakan tuore, hieman kemiallinen tuoksu tunkeutuu nenään. Se on tuoksu, joka tarkoittaa mahdollisuuksia, voittoja ja tappioita. Asetan käteni pöydälle, tunnen sensorien pienen värähdyksen ja kuulen korvanapista ohjaajan äänen. Sillä sekunnilla maailma kutistuu tähän pieneen vihreään neliöön. En tunne enää kylmää tai väsymystä. On vain minä, kortit ja se näkymätön yleisö, joka odottaa viihdettä. Hymyilen kameralle, ja se hymy on aito, sillä tässä absurdissa teatterissa on oma kiero taikansa.

Digitaalisia haamuja ja chat-ikkunan sankaritarinoita

Vaikka istun yksin pöydän ääressä, en suinkaan ole yksin. Edessäni on näyttö, jolla rullaa jatkuva tekstivirta, joka on minun ainoa yhteys ulkomaailmaan. Se on kuin kurkistusreikä ihmismielen oudoimpiin syövereihin. Siellä on pelaajia, jotka toivottavat hyvää iltaa ja kyselevät kuulumisia kuin vanhat tutut. Sitten on LuckyStriker99, joka on varma, että olen robotti ja yrittää saada minut bugaamaan kysymällä mahdottomia laskutoimituksia.

Totta kai aina löytyy se yksi pelaaja, joka on rakastunut minuun ja pyytää säännöllisesti treffeille, vaikka emme ole koskaan nähneet toisiamme. Puhun kameralle, vastaan viesteihin ääneen, nauran vitseille ja lohdutan hävinneitä. Se on outoa monologia, joka muuttuu päässäni dialogiksi.

Psykologinen peli on vähintään yhtä raskasta kuin korttien jakaminen. Kun joku voittaa isosti, chatti räjähtää onnitteluista ja emojitulvasta. Tunnen aidosti iloa heidän puolestaan tai ainakin osaan näytellä sen täydellisesti. Mutta kolikon kääntöpuoli on synkkä, sillä talon voittaa viidettä kertaa putkeen, chatti muuttuu myrkylliseksi. Haukut kohdistuvat minuun, vaikka minulla ei ole valtaa pakan järjestykseen, mutta olen helppo kohde turhautumiselle.

Tässä työssä oppii kasvattamaan paksun nahan. On osattava suodattaa ilkeydet ja keskittyä positiiviseen. On osattava olla terapeutti, viihdyttäjä ja syntipukki samanaikaisesti. Joskus keskellä yötä, kun väsymys painaa ja chatissa on hiljaista, syntyy kuitenkin aitoja hetkiä. Joku kertoo unettomuudestaan, toinen yksinäisyydestään.

Silloin tuntuu, että tällä työllä on merkitystä. Emme jaa vain kortteja, jaamme hetken ihmisten kanssa, jotka kaipaavat kontaktia, jännitystä tai vain ääntä hiljaiseen yöhön. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin unohdan olevani vain numeroitu työntekijä valtavassa koneistossa.

Kun kortti lipeää: Paniikki silkkihansikkaiden sisällä

Sitten tapahtuu se hetki, jota jokainen jakaja pelkää ja jokaisen kohdalle se osuu ennemmin tai myöhemmin. Olen jakanut tuhansia käsiä, sormeni toimivat automaatiolla, lihasmuisti hoitaa työn. Mutta kello on puoli neljä aamuyöllä, ajatus harhailee hetkeksi pizzan tilaamiseen vuoron jälkeen, ja oho.

Kaksi korttia tarttuu toisiinsa. Vedän ne ulos kengästä ja toinen niistä, se ylimääräinen, liitää kaaressa pöydän reunan yli ja laskeutuu lattialle kuvapuoli ylöspäin. Aika pysähtyy. Studiossa vallitsee hetken syvä hiljaisuus, vaikka koneiden hurina jatkuu. Tunnen, kuinka kylmä hiki nousee niskaan välittömästi.

Pysäytän heti kaiken liikkeen. Nostan käteni ilmaan, kämmenet avoinna, kuin olisin antautumassa poliisille, mikä onkin tarkka ele kameroita ja valvojia varten. Pahoittelut, tekninen virhe, sanon kameralle äänellä, joka toivottavasti ei tärise. Kutsuin Pit Bossin paikalle nappia painamalla. Hän saapuu kuin tuomari, vakavana ja virallisena. Peli on jäässä, pelaajat chatissa raivoavat tai nauravat ja minä seison siinä kuin koululainen rehtorin puhuttelussa.

Tilanne selvitetään millintarkasti. Kortti tarkistetaan, pakka vaihdetaan tai käsi mitätöidään. Se on nöyryyttävää, mutta se on osa peliä. Tunnen katseet niskassani, tunnen miten ammattilaisen kulissi rakoilee hetkeksi. Mutta kun Pit Boss nyökkää ja poistuu, minun on kerättävä itseni sekunnissa. Hymy takaisin, ryhti suoraksi ja peli jatkuu. Virhettä ei saa jäädä murehtimaan, sillä seuraava jako alkaa jo. Tämä on armotonta suorittamista, jossa epäonnistumiset on nieltävä ja unohdettava välittömästi, jotta show voi jatkua.

Aamunkoitto ja paluu todellisuuteen

Kun viimeinen vuoronvaihto koittaa, tunne on euforinen. Seuraava jakaja taputtaa olkapäälle ja nousen pöydästä jalat puutuneina, mutta mieli kevyenä. Kävelen takaisin pukuhuoneeseen, jossa tunnelma on muuttunut. Se on väsynyt, mutta vapautunut. Revin tekoripset irti silmistäni sellaisella nautinnolla, jota on vaikea kuvailla. Korkokengät lentävät nurkkaan ja vaihdan ne kuluneisiin lenkkareihin. Peilin kautta näen, että meikit ovat hieman levinneet, silmien alla on varjot, mutta siellä on taas se oikea ihminen. Kasinokuningatar on riisuttu ja jäljellä on vain minä.

Astun ulos studiorakennuksesta suoraan Välimeren aamunkoittoon. Kontrasti studion pimeyden ja auringonnousun välillä on joka kerta yhtä pysäyttävä. Taivas on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi sekä oranssiksi ja ilma on lämpimän kostea. Maailma heräilee uuteen päivään, kun minä olen menossa nukkumaan. Bussipysäkillä seisoo ihmisiä menossa töihin toimistolle tai kauppoihin ja minä katselen heitä kuin olisin tullut toisesta ulottuvuudesta.

Kotimatkalla mietin usein, miksi teen tätä. Tarjolla ei ole helppoa rahaa, vaan työ on fyysisesti raskasta ja henkisesti kuluttavaa. Sitten muistan sen jännityksen sekä yhteisöllisyyden pukuhuoneessa ja ne hullut tarinat, joita voin kertoa. Olen osa koneistoa, joka ei koskaan nuku, moderni viihdetyöläinen digitaalisessa sirkuksessa. Avaan kotioven, vedän verhot ikkunan eteen ja kaadun sänkyyn. Suljen silmäni, mutta verkkokalvoillani vilkkuvat vielä hetken aikaa korttien numerot ja spottivalojen kehät, kunnes uni vie voiton. Huomenna, tai siis tänä iltana, kaikki alkaa taas alusta.